Kun vihjaisin reissueväitä koskevassa postauksessani syyllisyyden tunteista, joita koin matkalla olosta, tarkoitin osittain näitä tunteita, mitä heräsi uudelleen mieleen, kun luin tämän Suomen Kuvalehden artikkelin köyhyydestä.
Ihan siis vaan suomalaisesta köyhyydestä.
Kun olin matkalla, tunsin ajoittain oloni elostelevaksi irstailijaksi, joka syytää huolettomana ja aivottomana rahaa sinne tänne (enhän minä sinänsä mitään irstaillut enkä syytänyt, mutta nyt puhutaankin tunteesta). Kun kävin viimeisenä iltana ostamasta viereisestä ravintolasta ruokaa, juttelin kevyesti tarjoilijan kanssa. Hän on Kreikasta, minä Suomesta. Pohdin, onko hän tullut Kreikasta sikäläisen toivottoman tilanteen vuoksi. Ja tietääkö hän, mitä me suomalaiset Kreikasta ajattelemme.
Välillä haaveilen, että minulla olisi vara luksustuotteisiin. Välillä säästän niihin. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, olen joissakin asioissa perso luksukselle, kuitenkin kai aika viattomalla tavalla.
Taloudellisessa marginaalissa on helpompi olla syyllistymättä ja hengittää kevyemmin. Kun kävin Tanskassa, sain kaveriksi pistävän omatunnon. Ehkä se on ihan terveellistä.
Olen pohtinut itsekseni samaa. Syyllisyyttä ja sitä, miten Suomessakin ihmiset ovatvtaloudellisesti eriarvoisessa asemassa. Kun hankin ylellisyyttä, se tarkoittaa minulle esim. ripsipidennyksiä ja vartalonsokerointia. Joku söisi toista viikkoa sillä rahalla...
VastaaPoistaNiinpä...
PoistaEn minä yleensä elä arjessani perverssissä kuluttamisen ja syyllisyyden limbossa, mutta Lomahan on oikein kuluttamisen juhlaa...
Vartaloani en ole sokeroinut, mutta meikkiopastuksen sain synttärilahjaksi... ;)
kiitos kivasta postauksesta. Meillä kamppaillaan rahan kanssa, vaikka molemmille tulee ihan hyvä palkka ei se silti riitä. Ja luksusta ei meillä jaella kuin korkeintaan kynttiläillallisten merkeissä omalla sohvalla. Haluaisin oppia olemaan tyytyväinen vähään ja kadehtia vähemmän rikkaita.
VastaaPoista