Jotensakin vähäsen harmittaa, kun moni vakiobloggaajistani on vallan hiljentynyt, kun on palaillut äitiyslomalta työmaailmaan (ja juu, tiedän, on teitä sinnittelijöitäkin). Minkä merkki hiljaisuus on?
Sattuuhan tämä omaankin nilkkaan hieman. Kun alan tähän aikaan olla varma, että yläkerrassa ei enää kukaan möykkää tai muuten perseile (pahoittelut ilmaisusta, näin meillä asiaa kuvataan), huomaan yhtäkkiä tyhjentyneeni. Kaikki päivän aikainen tarmo on tussahtanut ulos ja tunnen vain pientä alakuloista väsymystä ja mukavuudenhalua. En siis intoa tarttua ompelukoneeseen ja kokeilla kaavaa, jota en ole koskaan koklannut, tai blogiinkaan, huikeiden ajatusteni julkituomisen merkeissä.
Tuijotan seinää ja mietin, että helkkari, vielä olisi pyykitkin.
Näen asian hieman näin, vaikka nyt kärjistänkin: Kun bloggaaja siirtyy eri elämäntilanteeseen, vaikka nyt sitten tässä tapauksessa kotikeskeisestä elämästä työkeskeiseen, hän saattaa pohdiskella, millaiseksi elämä nyt muotoutuu. Mutta hän ei vielä tiedä, ehei. Ulko-oven takana odottaa ihana työ, kylläpä niin! Ja ihanaahan se usein on.
Silti mikään ei valmista siihen, kun alkaa tulla iskuja oikealta, iskuja vasemmalta, pyöritystä joka puolelta. Korvissa kälättää yhtä aikaa sata ääntä, tee sitä, tee tätä, on hallituksen kokousta, voipaketin ostoa, kevätjuhlamekon korjausta ja hyvässä lykyssä Kelat, Melat ja eskarilaisten lahjakolehtit.
Soppakauha kourassa liihottelevasta emännästä tulee säntäilevä sekopää.
Olen havainnut, että seuraan ikään kuin rinnakkaistodellisuudesta keskusteluja siitä, millaisia lahjoja tehdään päiväkotihoitajille tai koulun opettajille. Missä vaiheessa ehditään ommella puseroon nappilista. Missä vaiheessa ehditään shoppailla, innostua tai tehdä lomareissuja.
Enkä sano, että tämä vaihe liittyy välttämättä vanhemmuuteen. Ärsykkeitä vaan tuntuu tulevan tuutin täydeltä.
On pakko hyväksyä suoritteista seiska plus. Hyvinhän se seiskan teinikin peruskoulunsa läpi sätkyttelee.
Mulle taisi käydä noin. En tosin ole hiljainen tai kenenkään lemppari, mutta huomaan silti. Huomaan välillä jopa tiuskivani - mistä kätevästi huomaan myös, etten ehkä ole aina tiuskinut.
VastaaPoistaAika aikaa kutakin, mutta osaako sitä sitten enää rauhoittua kun sille saa tilaa?
Hiljainen tai kenenkään lemppari :P Mulla ei edelleenkään onnistu liittyminen sun blogiin! Tajusin tosin että munhan kannattaa tehdä se hallintapaneelin kautta.
PoistaSe on hyvä, ettet ole hiljentynyt, koska itse ainakin kaipaan juttuja samoista juoksuhaudoista. Elämähän ei millään muotoa ole päättynyt tai muuttunut huonommaksi, on erilaista vain.
Itse joskus luen vaikka blogikirjoituksen pian sen kirjoitettuani ja mietin, että jo on taas huonoa kieltä ja tonkin olisi voinut sanoa paremmin. Mutta en jää hinkkaamaan, koska vaihtoehdot on pitää blogia tai ei pitää blogia, ja mun elämässä nyt vaan sattuu muutenkin olemaan paljon keskeneräisiä virkkeitä. Jatketaan siis!
Rauhoittuminen on muuten tosi vaikeaa, nytkin tilanteen koittaessa!
Äärettömän osuva kirjoitus! Ajatukset kuin suoraan oman mielen syövereistä sanoiksi koottuna!
VastaaPoistaVai osui ja upposi :P
PoistaViisi kuukautta työelämää takana ja elämä on yksinkertaisesti täynnä. Tuo riivatun ressi on lamauttanut puolikuntoiseksi sen osan aivolohkoa, josta ennen syntyi luovemman sorttisia ajatuksia. Saas nähdä onko niistä enää palamaan.
VastaaPoistaEiköhän, eletään toivossa.
PoistaOlen myös huomannut, että jotkut asiat menevät enemmän tasapainoon. Niin kuin vaikka se, että ei harrastuksia pidä suorittaa. Olen aavistuksen järkyttynyt ompelujumistani, mutten sentään ajattele, että vaikka blogin päivittämisen vuoksi pitäisi saada ommeltua. Joskus on sellainenkin käynyt mielessä (no, nykyään on niin paljon taitavia ompelijoita, että tällainen harrastelija ei muutenkaan ketään kiinnostaisi).
Toivonpa, että stressi hiljalleen hellittää ja pääset nautiskelemaan luovuudestakin! Olet lukulistoilla eli seuraan tilannetta ;)
Tää kirjoitus kuvasi myös mun elämää: jatkuvasti jää tosi tärkeitä asioita roikkumaan, ja jälkikäteen tulee mielessä sätittyä itseä kun "en sitäkään hoitanut". Ja mä oon sentään vielä vaan kotona... Oppispa sitä seiskan oppilaaksi vielä vähän useammassa asiassa, se varmasti helpottais.
VastaaPoistaOon huomannut saman aivojumituksen illalla. Mulla auttaa, jos päivällä ehtii kirjoittaa blogitekstin. Kuvia pystyy lisäilemään illalla väsyneenäkin julkaisun yhteydessä. Päivällä ajatuksia vielä on, mut kymmenen aikaa illalla lyö melko tyhjää. Toinen hyvä aika näytti olevan kello kaks yöllä (lapset oli viime yön kylässä mummolassa!). En tosin suosittele sitä normiarkeen :)
Kello kaksi, hmm, ei voi muuta kuin toimia!
PoistaMulla oli ennen rituaalina juoda kahvia ihanasti sohvalla viikonloppuisin nuoremman päiväuniaikana ja selailla ja päivittää blogia. Nyt en muista, milloin olisin päiväuniaikana (jos olen ensinnäkään saanut Vastahakoista Henkilöä tainnutettua) ehtinyt rauhassa bloggailla, kun viikonloputkin tuntuvat olevan niin täynnä.
Mutta hyvää elämää sinänsä, en moiti!