torstai 4. heinäkuuta 2013

All work, no play

Olen leikkinyt viime päivät yksinhuoltajaa ja seurustellut etupäässä pärisevän 2-vuotiaan kanssa.

Ihanhan se on jees. Ihan tekee hetkellisesti mieli riehaantua avautumaan äidin onnesta, kun voi lelliä ajan kanssa ihan mahtavaa miniatyyrimiestä. Mutta kun en ole sille linjalle alun alkaenkaan lähtenyt, niin tyydyn mainitsemaan tämän ylimalkaisesti, ja postaamaan tämän kuvan, jossa mies on menossa papan kanssa kalalle (sai muuten kaksi ahventa).

Täällä ollaan niin miehen pauloissa että.


Tämä liian myöhäinen haja-ajatelmani koskee puuhastelun ja perhe-elämän suhdetta, ja otetaan tähän vielä työkin mukaan. Elämäni kun on sellaista kekkulibisnestä, että kahden ammatin kanssa olen saanut ilon kokea, millaista on tehdä töitä samalla, kun hoidan 2-vuotiasta poikaa, joka nukkuu tunnin päiväunia ajalla, jolloin pitäisi olla kesälomani, ja itse asiassa tarkkaan ottaen ajalla, jolloin mun olisi pitänyt alun alkaen tehdä jotain ihan muuta kuin jäädä kotiin, kun muu perhe kustannettiin spontaanisti lomailemaan (nuff said).

Tällaiseen kokonaisvaltaisuuteen tottumattomana olen ollut iltaisin kuitti. Ei ole huvittanut puuhastella. Jotenkin onnistunut läsnäolo lapsen kanssa on nielaissut muun tarmokkuuden, ja niinpä olenkin panostanut sängyssä lötköttelyyn ja hömppäkirjoihin (tällä hetkellä menossa Pamela des Barresin Kuumana bändiin -omaelämäkerta).

Olen havainnut myös homssuuntumista ja avuttomuutta, kun esimerkiksi olen yrittänyt leikata pensasaitaa ja sen leikkaaminen vaan kestää hemmetti vieköön päivätolkulla, kun siitä saa napsaistua yhden oksan kerrallaan sen sijaan, että koneella (jota ei voi lapsen pyöriessä jaloissa käyttää) trimmaisi puskan vartissa. Enkä ole tosiaankaan päässyt liikkumaan normaaleja liikunta-annoksiani. Että on tässä superyksinhuoltajuuteen hieman matkaa.

Puuhastelu on lyhyesti todettuna hankalaa, jos on pienehkö alimittainen messissä. Iltaisin pakollisia asioiden hoitamisia ja sitten sänkyyn, ja ne pakolliset tosiaan jäävät siihen iltaan.

Mutta kuinkahan paljon elämässäni on noin yleensä ottaen tyhjäkäyntiä? Koen tämän saman joka kerta, kun hoidan lapsia ilman toista aikuista: olen vanhempana eheämpi, parempi. Nautin lapsista.

Että tuntuu puuhastelukin jotenkin turhalta toiminnalta siinä rinnalla sitten, väkisten tiristettynä.

Oon minä kylvänyt maariankelloja, laittanut vielä kolme lootaa mansikoita ja paistellut ahvenia. Mutta puuhasteluhaaveet ovat olleet jotenkin pakotettuja, ja minä olen ollut pelkän äidin roolissa, ja jotenkin se äiti minussa on sellainen tyyppi, että muut minuuden poukamat ja kolot alkavat haukkoa henkeään.

Olishan se toisaalta ihan kivaa, että tuntuisi aina näin hyvältä olla pelkästään äiti. Mutta jotenkin en kuulu tähän joukkoon, jota itsekin edustan.

2 kommenttia:

  1. Kirja tuli muuten perille, kiitokset siitä! Ja nytpä tiedän senkin, että kukas se sun mies on :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että tuli perille! Voit sitten vaikka ensi kesää ajatellen ommella pitkin talvea puuvillahömpötyksiä! :) Mulle se ainakin on sellainen ihana haavekirja, vaikka olen ommellut ihan vaan pari mallia.

      Ja häh, mites sulla sellaista tietoa on ;) Aattelinkin, että yhdistelet kyllä sitten viimeistään kirjavaihdon yhteydessä.

      Poista

Tosi kiva, kun jaat aatoksesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...