Tekisi mieli sisustaa, mutta...

Yritän välillä olla kotona päiväsaikaan, jotta voin ihastella sisälle tulvivaa valoa. Valo herättää sisustusinnon, mutta mutta... En halua kamaa yhtään enempää. En halua kiertää kirppiksilläkään etsimässä koko ajan jotain uusia vanhoja löytöjä. 

Mistähän uudistushalu oikein johtuu? Olen pienestä saakka tällännyt huonekaluja eri järjestykseen ja kiinnitellyt julisteita ja tauluja seiniin. Silti parhaimmat ratkaisut ovat niitä parhaita: niitä ei halua vaihtaa. Mulla on joitakin suosikkeja: useimmat huonekaluni, kuten ystävän tekemät kirjahyllyt tai ylioppilaslahjarahoilla ostettu iso hölmö, mutta niin mukava nojatuoli. Mieluisten ratkaisujen kanssa elää sydän täynnä rakkautta. Hölmöä tykätä tavarasta, mutta ihanaa, kun se tekee kotia.

Sitten on niitä huonoja ratkaisuja: kalliilla rahalla (muka ikuiseksi) ostettu kotimainen villamatto, jonka reunat käpristelevät ja johon kissa terottaa kynsiään. Pari koristetyynyä, jotka ei olleetkaan meikäläisen juttu.

Pysyvät mieltymykset eivät alistu muodin muotteihin. Niitä ovat vaikkapa seuraavat:

* sininen rauhoittaa (vaikka muut pilkkaavatkin mun mieltymystä siniseen)

* puun värit toimivat aina

* harmaa on paras yleisväri

* parkettilattian lämpö <3

 

Ehkä pitäisi olla kesä- ja talviverhot tai muita pieniä keinoja, millä huijata kyllästynyttä silmää. Mun koti ei tosin kaipaa vaihtelua verhoihin tai mihinkään muuhunkaan, koska olen keräilijä, vanhan tavaran rakastaja. Uuteen (tai uuteen vanhaan) tavaraan rakastumista tässä yritän vältellä.  

Jengi on monttu auki pihalta kurkistavista sipulikukkien piipoista ja miettii, että nytkö se maailmanloppu tulee. Vähän siitä häkellyksestä pääsee ostelukin unohtumaan. Ehkäpä tämä kevät voisikin olla sisätilan uudistusten sijaan ulkotilojen uudistusten ihmettelyä. Kävinkin tutkimassa takapihan puiden ja pensaiden silmuja ja ikivihreiden kasvien tilannetta, kun ne paljastuvat lumen alta. 

Ei oo kuvituskuvaa, kun ei oo niitä sisustettuja nurkkiakaan.